Miten espoolaisesta tehtiin keravalainen?

Aika tarkalleen neljä vuotta sitten olimme mieheni kanssa kusessa. Olimme päättäneet muuttaa omakotitaloon ja panimme espoolaisen paritalokotimme myyntiin. Kaupat syntyivät ensimmäisellä näytöllä ja meistä oli tulla kodittomia kahden kuukauden kuluttua.

Alkoi taistelu aikaa vastaan. Kiersimme katsomassa kaikki Espoon hiukankin mahdolliset kohteet löytämättä mitään. Laajensimme etsintäaluetta Helsinkiin, sitten Kirkkonummelle ja kohta olimme Vantaalla. Eikä löydy mitään. Epätoivo alkoi vallata – oliko kriteerimme liian tiukat? Mutta mistä niistä voisi luopua?

Uudelle kodillemme asettamamme vaatimukset olivat seuraavat:

  1. Talon on oltava asuttavassa kunnossa, pieni remontti sallitaan.
  2. Pihan on oltava riittävän iso kahdelle (sittemmin kolmelle) koiralle ja emännän kokeilevalle puutarhanhoidolle.
  3. Työmatka julkisilla kulkupeleillä korkeintaan 30 minuuttia suuntaansa.
  4. Ruokakaupan on oltava kävelymatkan päässä.
  5. Hinta on oltava sellainen, että käteen jää Espoon vuosia enemmän.

Kriteerit eivät olleet meistä mahdottomat, mutta noin 50:n talonäytön jälkeen alkoi tuntua, ettei tästä tule mitään, aina joku kohdista oli pielessä – useimmiten hinta.

Noin miljardinnin kerran selasin Oikotietä tai Etuovea ja osun keravalaisen talon kohdalle. Selaan kuvia ja kiinnostun. Zuumailen karttaa, löydän juna-aseman talon läheltä. Klikkaan HSL:n sivuille ja ällistyn, kun huomaan aseman olevan HSL-alueella ja että juna vie Helsingin keskustaan puolessa tunnissa kymmenen minuutin välein.

Mitä helkkaria?

Tulemme kevätiltana yksityisnäytölle. Tiedän heti meidän ajaessa pihaan, että tässä on uusi kotimme. Olisin voinut huutaa vastaan tulleelle kiinteistövälittäjälle, että ”älä sano mitään, me otetaan tämä.” No, ei se ihan niin mennyt, mutta lopputulos oli, että kuukauden kuluttua ajoimme muuttoautolla juuri tämän talon pihaan. Meistä, kahdesta eteläespoolaista rantaraitin tallaajasta, Iso-Omenan entisistä asiakkaista, tuli sillä hetkellä keravalaisia. Tai saviolaisia.

Minua, espoolaiseen kasvottomaan byrokratiaan tottunutta, hämmästytti muuttoon liittyvien asioiden järjestelyn vaivattomuus. Oli kyse vesi- tai jätesopimuksesta, nuohoojasta tai mistä ikinä, kaiken sai hoidettu yhdellä puhelinsoitolla. Jokainen virkailija oli välitön, mukavalla tavalla utelias ja aidosti kiinnostunut uusista kuntalaisista. Tuli tervetullut olo.

Lähikaupassa kummastelin ensimmäiset viikot ihmisten verkkaisuutta ja aikaa jäädä pitkiin käytäväkeskusteluihin. Ex-espoolainen kiireinen mieleni ei alkuun sietänyt ollenkaan moista, vaan turhautui niin kassajonossa kuin hedelmävaa’alla. (Kerrottakoon tässä, että muutama viikko sitten kauppa-asioilla Helsingin Käpylässä olin koko ajan kärryineni kaikkien tiellä, en ehtinyt pakata ostoksia riittävän ripeästi ja jumittamiseni tomaattipussin kanssa vaa’alla herätti turhautunutta huokailuja kanssaihmisissä. Temperamenttini on keravalaistunut!)

Nyt neljä vuotta myöhemmin arvostan edelleen niitä asioita, joihin alun alkujaankin Keravassa rakastuin – pienen kaupungin tuntua, asioinnin vaivattomuutta, liikkumisen helppoutta ja ihmisten välittömyyttä. Sittemmin ihastuksen syitä on tullut tietysti suuri joukko lisää – kirjasto, Sinkka, viheralueet, lähimetsät, naapurit ja monet paikalliset yrittäjät kepab-ravintoloitsijasta kampaajaan.

Joskus näkee selvemmin, kun lähtee kauas. Joskus näkee vielä paremmin, kun tulee kaukaa lähelle.

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s