Kuntavaalit eivät kiinnosta ja siihen on syynsä.

Eiliset uutiset kertoivat, että kuntavaalit eivät kiinnosta kansalaisia. Olen elänyt viime kuukaudet vaalikuplassa ajatellen, ettei maailmassa ole mitään tärkeämpää kuin kansanvalta ja tulevat kuntavaalit. Uutisen kuultuani oli vedettävä henkeä ja pysähdyttävä pohtimaan asiaa.

Kysyin sosiaaliselta medialta, miksi kuntavaalit eivät kiinnosta.

”Valtaosa äänioikeutetuista ei tunne edes perusteita yhteiskunnallisesta päätöksenteosta. Sille pohjalle on vaikeaa rakentaa. ”

”Iso osa äänioikeutetuista ei tunne alkeellisiakaan asoiita päätöksentekojärjestelmästämme.”

”Eivät ihmiset tiedä mitä kunnat edes tekevät ja miksi sillä on väliä. Kampanjoista päätellen eivät kaikki ehdokkaatkaan.”

”Ei siis ymmärretä mitä kunnallispoliitikot tekevät ja millaista valtaa heillä on.”

”Erityisesti nuoret äänestävät näissä vaaleissa huonosti. Pitäisi selkeämmin tuoda esille (vaikka kampanjoissa), kuinka päätöksentekoprosessi toimii ja mihin asioihin oikeasti voidaan vaikuttaa.”

Lauri Rapeli Åbo Academista on tutkinut poliittista motivaatiota ja kiinnittymistä useissa tutkimuksissaan. Viime vuonna ilmestyneessä oikeumisministeriön julkaisussa poliittisen osallistumisen eriytymisestä, Rapeli toteaa, että suurelle enemmistölle suomalaisia politiikka tuntuu vaikeaselkoiselta, vaikka kiinnostusta olisi ja kohtuullisen hyvä tietotasokin. Valtaosa lisäksi epäilee omia mahdollisuuksiaan vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon.

Jos politiikka tuntuu vaikeaselkoiselta, se tarkoittaa, että poliitiikkojen pitää tarkistaa retoriikkaansa ja poliittista päätöksentekoa on avattava ja selkeytettävä. Kabinettipolitiikka lisää epäluuloisuutta ja vieraannuttaa.

”Moni vähävarainen on jo niin ulkona yhteiskunnasta. Ei riitä voimat ajatella jotain äänestämistä

”Meitä hyväosaisia kiinnostaa, mutta yhä isommalle porukalle alkaa ympäröivä maailma olla turhan monimutkainen.”

Samassa oikeusministeriön julkaisussa Rapeli kirjoittaa: ”poliittinen kiinnittyminen ei ole tasaisesti jakautunutta eri väestöryhmien kesken. Korkea yhteiskunnallinen status on yhteydessä vahvaan poliittiseen kiinnittymiseen. Heikko poliittinen motivaatio ja tietotaso ovat vastaavasti yhteydessä matalaan yhteiskunnalliseen asemaan. Heikko terveys on yhteydessä heikompaan toisiin ihmisiin kohdistuvaan luottamukseen, mitä usein pidetään vähäisen sosiaalisen pääoman merkkinä. Samoin luottamus politiikan keskeisiin instituutioihin on matalampi terveysongelmien kanssa painivilla ihmisillä.”

Suomalaisen hyvinvoinnin jakautuminen, terveyserot ja heikko sosioekonomisen tausta vaikuttavat siis myös poliittiseen aktiivisuuteen, luottamukseen ja kiinnittymiseen. Tämä on huolestuttavaa, koska se saattaa johtaa siihen, että kun terveet ja hyvinpärjäävät äänestävät kaltaisiaan valtuustoihin, ymmärrys erilaisessa asemassa olevien arjesta vähenee kuntapäätöksentekoelimistä. Voiko epäluottamus entisestään kasvaa?

”Ei tämä käsittämätön sotesäätöhässäkkä, hallituksen poukkoilu ja opposition epäselvyys ainakaan lisää politiikan uskottavuutta ja kiinnostavuutta.”

”Uskon, että kyse ei oo välttämättä niinkään kuntavaaleista, vaan luottamuksesta politiikkaan yleensä. Hallitus päättää/purkaa/soutaa/huopaa.”

”Kuntapolitiikka näyttäytyy yhä enemmän myös valtataisteluna, jossa tärkeämpää kiun kuntalaisten etu, palvelut ja turvallisuus, on se, kuka asioita ehdottaa.”

Olen ollut yllättynyt siitä isojen ihmisen hiekkalaatikkoleikistä, joksi keskustelu Facebookin-politiikkaryhmissä on vaalien alla muuttunut. Parin kuukauden aikana olen saanut julkisella palstalla osakseni niin tytöttelyä, kommentointia ulkonäöstäni, kuin törkeää, vihapuhetta lähestyvää palautetta koskien muun muassa vähemmistöjen oikeuksia käsitelleitä kirjoituksiani.

Jos tämä minullekin ehdokkaana näyttää valtataistelulta, likaiselta korotuspeliltä ja törkypuheelta, millaisen kuvan saa keskustelua seuraava äänestäjä?

Media on myös osallistunut ihmisen hämmentämiseen tehokkaasti. Pian aukeavat vaalikoneet sisältävät kuntapolitiikan näkökulmasta epäoleellisuuksia ja johdattavat ajatuksia harhaan. Ainakin Ylen ensimmäinen pj-tentti meni yhdeksi sote-keskusteluksi, eikä puolueiden arvoeroja saatu puristettua esiin.

”Valtakunnallinen media puhuu – tietty – näyttävämmin eduskunta- ja presidentinvaaleista, ja vaikka henkikökohtaisesti tiedostan kunnallisvaalien olevan arkielämäni kannalta merkittävämmät”

”Eikä tähän siis auta omituiset vaalikoneet, joissa kysymykset koskevat esim. EU-tasolla tehtävää päätöksenteko

”Kuntien sijasta pj-tenteissä puhutaan muusta. Puolueiden erot ei näy, kun kaikilla samanlaisia painotuksia.”

Poliittinen sosialisaatiolla tarkoitetaan arvojen, asenteiden, normien ja toimintatapojen oppimista. Se alkaa varhaislapsuudessa ja jatkuu sitten läpi elämän, koulussa, työelämässä ja vapaa-ajan toiminnoissa. Perheellä on suuri merkitys siinä, millaisen suhteen lapsi luo politiikkaan ja millaisen luottamuksen päättäjiin. Väitän, että poliittinen passiivisuus ja epäluottamus opitaan jo kotona ja voi siten muuttua ylisukupolvittuvaksi ilmiöksi. Passiivisuus taas liittyy alussa mainittuun vähäosaisuuteen. Kuten osattomuus ja syrjäytyneisyys, voi poliittinen kuin muukin yhteiskunnallinen passiivisuus periytyä.

Koululla olisi mahdollisuus herätellä oppilaiden kiinnostusta politiikkaan ja katkaistakin negatiivinen perinne. Harmi vain, että yhteiskuntaoppi ei kuulu monenkaan suosikkiaineisiin.

”Kun minä olin nuori kuntavaalien merkitys jäi epäselväksi myös poliittista päätöksentekoa käsittelevillä oppitunneilla.”

Tuoreen Nuorisobarometrin yksi keskeisimpiä havaintoja on nuorten kyynisyyden ja epäluottamuksen nopea lisääntyminen. Luottamus on heikentynyt niin kanssaihmisiin, Suomen tulevaisuuteen asuinmaana kuin koko maailmankin tulevaisuuteen.

Tämä on jossain määrin helppoa ymmärtää. Tämän päivän politiikka puhuu kyllä nuorista, mutta ei nuorille. Nuoret ovat toimenpiteiden kohde, harvoin aktiivinen osallistuja. Tämän lisäksi politiikan konkreettiset tavoitteet ja tulokset jäävät nuorille joskus vieraaksi.

”Nuorten kohdalla pulma on siinä, että he eivät tunne ehdolla olevia tyyppejä. Pelkän nimen tai numeron perusteella on vaikea valita varsinkaan, jos ei ihan hahmota, mitä mikäkin puolue kunnallispolitiikassa painottaa. Ja mihin juuri nuorta koskettavaan asiaan voi kunnallispolitiikassa vaikuttaa. Nuoret kaipaavat konkretiaa vrt. maksuton ehkäisy, kouluruokailu, nuorisoalennukset matkalipuissa jne”

No niin. Sille, ettei kuntavaalit kiinnosta on monia syitä. Päätöksentekojärjestelmän ja kuntapolitiikan jääminen epäselväksi on yksi, poliittisen aktiivisuuden ja kiinnittymisen liittyminen laajempaan eriarvoisuusilmiöön ja osallisuuden puuttumiseen toinen. Poliittinen eipäs-joopastelu, lupausten rikkominen (vrt. koulutusleikkaukset) ja jo tehtyjen päätösten kumoaminen ärsyttävät niitäkin, jotka muuten ovat yhteiskunnallisesti aktiisia ja valveutuneita.

Jotta kuntapolitiikka kiinnostaisi, pitää tapahtua paljon. Tarvitaan lisää avoimuutta, kuntalaisten osallisuuden lisäämistä, eritoten lasten ja nuorten mukaan ottamista heitä koskevia suunnitelmia ideoitaessa ja toteutettaessa. Mutta eriarvoisuudelle, syvälle epäluottamukselle valtarakenteita kohtaa ei sekään riitä ratkaisuksi.

Kuten Rapelin tutkimukset osoittavat, hyvinvointi, koulutus ja terveys lisäävät äänestysaktiivisuutta ja poliittista kiinnittymistä. Äänestysaktiivisuus kasvaa siis hyvinvoinnin kasvaessa, terveyserojen ja sosioekonomisten erojen kuroutuessa pienemmäksi.

Kommentit ovat poimintoja Facebookissa ja Twitterissa käydyistä keskusteluista 9.3.2017.

Kuva: Ilker /freeimage.com

 

.

 

 

 

 

 

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s