Kuka pelkää kesäkandia?

On kesä ja terveysasemat täytyvät kesäkandeista, siis lääkäriopiskelijoista, joilla valmistumiseen on vielä vähän matkaa, muutama kurssi, jokunen tentti. Yle:kin uutisoi kesäkandeista ja kyseli lukijoilta, onko opiskelijalääkäriin luottaminen.

Uutinen palautti mieleeni muistikuvia omasta kesäkandiajastani. Jostain, nyt ajatellen aivan käsittämättömästä syystä lähdin neljännen opiskeluvuoden jälkeen kesäksi töihin erääseen pikkiriikkiseen pohjoisen kuntaan. Terveysasemalta oli matkaa lähimpään sairaalaan yli 100 kilometriä ja yliopistosairaalaan yli 200. Ajatus kai oli, että ”nyt pääsee tekemään kaikenlaista kiinnostavaa, mihin muualla ei ole mahdollisuutta”.

Pääsipä tosiaankin.

Pieni kunta oli potenut lääkäripulaa vuosia ja kun kesäkandit saapuivat, tyhjeni talo kerralla vakilääkäreistä. Näin tapahtuu edelleenkin, suomalainen perusterveydenhuolto on kesäisin monessa kunnassa opiskelijoiden varassa.

Kun vakiväki lähti, tiesi se kandidaatille pitkiä päiviä. Ympärivuorokautisia työvuoroja oli viikossa useita. Potilaslistat pullistelivat niin kuntalaisia kuin turisteja. Päivät venyivät, kun viimeisen potilaan lähdettyä piti pusata vielä paperityöt, lähetteet ja lausunnot.

Ja sitä tekemistä tosiaan riitti. En koskaan ennen – enkä sen jälkeen – ollut joutunut nukuttamaan potilasta kenttäanestesiassa, asentamaan ulkoista sydämentahdistinta, laittamaan hengitysputkia tai hoitamaan sinisenä puhkuvaa keuhkopöhöpotilasta, saati puukotettuja ja ammuttuja.

Kun matkaa sairaalaan oli paljon, oli potilaat saatava terveysasemalla sellaiseen kuntoon, ettei kuolo korjaisi ambulanssin pihasta kääntyessä. Se tarkoitti pitkiä, jäätäviä hetkiä terveysaseman ensihoitohuoneessa kesäyön kurkkiessa säleverhon välistä. Se tarkoitti infuusiopumppuja, ylipainemaskeja, nopeita lääkelaskuja. Sairaalan päässä konsulaatiopuhelimeen tiuski väsynyt kurssikaveri.

Ja ambulansseja, niitä oli kunnassa yksi. Jos se yksi oli keikalla viemässä potilasta sinne sadan kilometrin päähän, saattoi vain toivoa, ettei paikallisen räkälän edessä puukotettaisi. Yleensä puukotettiin. Hätiin pääsi paikallinen VPK, joka urheasti hoiti potilaita minimaalisella välineistöllään.

Poliisikin oli jaettu monen kunnan kesken. ”Koittakkee pärjäillä siellä, kyllä myö tunnin piästä siellä ollaan” sanoi kerran konstaapeli. Tunnin verran sitten tihrustimme päivystävän sairaanhoitajan kanssa säleverhon raosta terveysaseman pihalle ja mietimme, että mitä helvettiä. Pihalla heilui haulikon kanssa paikallinen kylähullu.

Työtä oli kandille liikaa ja liian vaativasti. Loppukesän harvoina vapaina iltoina en enää jaksanut muuta kuin istua nuhruisen työsuhderivarin plyyssisohvalla, syödä suklaata ja itkeä. Kun elokuu viimein koitti ja opinnot jatkuivat, oli helpotus mittaamaton. ”Ei enää koskaan terveyskeskukseen”, oli ajatus, joka istui päässäni sitkeästi monta tulevaakin vuotta.

Rakkaat tulevat kollegat, tässä vinkkini teille: Pitäkää päänne, vaatikaa perehdytystä, vaatikaa takapäivystäjä, älkää jääkö yksin. Pitäkää huolta itsestänne ja jaksamisestanne!

Kuka pelkää kesäkandia? En ainakaan minä. Tiedän, että tulevan lääkärin valkotakin alla on sinnikäs, tunnollinen ja kaikkensa antava tyyppi. Ne ominaisuudet oikeassa paikassa tuottavat paljon iloa potilaalle. Väärässä paikassa ne kääntyvät raskaalla tavalla kantajaansa vastaan.

 

 

 

 

2 thoughts on “Kuka pelkää kesäkandia?

  1. Tosi hyviä kirjoituksia!! Mielenkiinnolla odotan lisää. Olisi muuten mielenkiintoista tietää mistä pohjoisen kunnasta kyse. Tulee ihan yksi tuttu mieleen, mutta niitä on Suomessa varmasti monia. Hyvää kesää Sinulle ja perheellesi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s